Sanojen syntysanat

Tieteessä voidaan käyttää samaa profilointia, kuin poliisikin käyttää tutkimuksissaan. Tämä toimintamalli on skaalattavissa myös kielentutkimukseen. Perintö säilyy isältä pojalle ja tätä virtaa on mahdollista seurata. Jos voimme mitata lähteen veden koostumuksen, voimme alajuoksullakin olla varmoja kyseessä olevan samasta vedestä, vaikka emme tietäisikään jokaista puron mutkaa ja jokaisen pisaran kulkua virrassa. Näin ollen reitin tarkka määrittäminen ei ole edes tarpeen mikäli on riittävän tarkka kokonaiskuva. Poliisitutkinnassa rikollista etsittäessä johtoajatus on löytää vastaus, joka on todennäköisin. Jos on puukotettu ruumis ja ihmisjoukko ja yhdellä heistä on puukko povessa, voidaan sanoa että hän on todennäköisin syyllinen. Tämä puukko olisi ainut erottava tekijä muiden välillä minkä tiedämme. Puukko povessa on yksi oikein perusteltu todennäköisyys, jonka todistusarvo on kiistämätön. Yksin tämän todistusvoima on kuitenkin hyvin heikko kokonaisuutta ajatellen ja totuus voi olla aivan muuta. Emme voi tuomita häntä syyllisenä, mutta hän on todennäköisin.

Tätä metodia olen käyttänyt myös kielentutkimuksen lähtökohtana. Myös kielentutkimuksessa todennäköisin vaihtoehto on yleensä se oikea. Mitä enemmän tekijän profiiliin sopivia elementtejä löytyy, sitä todennäköisemmin kyseessä on tekijä. Turhien yksityiskohtien tarkka tietäminen ei ole välttämätöntä. Tuomio voidaan antaa ilman niitäkin. Profiilin tietäminen sen sijaan on. Kun lähdetään tutkimaan jotain asiaa, siitä on rakennettava profiili. Kun profiilin täsmäävyydet ovat riittäviä voidaan sanatkin sijoittaa tähän profiiliin ja johtolankoja seurata taidolla. Muutoin kaikki tutkimustyö on sokeaa hakuammuntaa, koska ei edes tiedetä mitä pitäisi etsiä. Kun ei tiedetä mitä pitäisi löytää, joudutaan kiinnittämään turhaa huomiota vääriin ja epäolennaisiin asioihin. Tieteellisesti oikeana vastauksena tulee pitää sitä selitystä joka on todennäköisin ja jolla on painavin toisiaan tukevien linjojen todistusaineiston täsmäävyys nähtynä profiiliin.

Nykyisen kielitieteen opein mukaan sanoista muodostuu historiaan kulkeutuvia jonoja, jossa kielitieteen hyväksymät säännöt liittävät toisiinsa eri kielien sanoja hieman dominopalikoiden tapaan. Suurelta osin käytetyt säännöt ovatkin oikeita ja perusteltuja sinänsä. Nämä jonot ovat kuitenkin irrallisia spagettinauhoja suuressa padassa, eikä niitä ole millään tavalla suhteellisesti jäsennelty. Profilointi puuttuu, sanaston hahmoa ei tunneta. Sanoilla ei ole sijaintia sanojen sukupuussa, vaan yhtenä samanarvoisena massana aakkoselliseen järjestykseen laitettuna. Sanoja ei linkitetä merkityksiensä kautta toisiinsa. Sanojen merkityksissä ei tehdä suhteellista erottelua, mikä on runkoa, oksia tai versoja. Ei ole siis kokonaiskuvaa sanastosta eikä sanojen suhteellista merkitystä kokonaisuudessa. Tälläisen suhteellisen merkityksen puuttuminen ja yleensäkin välinpitämättömyys sen puuttumisesta on minun näkökulmastani tieteellistä kritiikittömyyttä. Nykyinen kielitiede pystyy hyvin vähän antamaan todellisia vastauksia kielen eräille ilmiöille ja siksi tarvitsee nykyinen auditiivinen teoria tuekseen visuaalisen näkökulman.

1. Konsonanteiltaan yhteiset sanat ovat pääsääntöisesti samaa juurta. Konsonantit ovat sanan runkoa ja vokaalit oikeastaan vain antavat mahdollisuuden esittää nuo konsonantit eri tavoin. Tavallaan konsonantit ovat siis ruumista ja vokaalit ovat vaatteita. Tästähän johtuu murre-erotkin suureksi osaksi. Nykyään annetaan kohtuuttoman suuri painoarvo vokaaleille, jolloin eri vokaalistukset samasta sanasta jaetaan eri lähteestä oleviksi sanoiksi. Tämä on eräs kielitieteen virheistä sen etsiessä sanoille niiden alkuperäisiä merkityksiä. Koska sana samat konsonantit ovat vokaalistuneet eri tavoin, sanat ovat jakautuneet eri sanoiksi osoittamaan jotain erityistä näkökulmaa samaan asiaan. Esimerkkinä kuolema, kalma, kalmo, kylmä ja kelmeä. Kantasanan varsinainen runko on näin ollen klm ja ainoastaan tällä kantasanalla on merkitystä etsittäessä sanueen alkuperäistä merkitystä. Myöhemmin muodostuneet liitteet täytyy irroittaa varsinaisesta kantasanasta. Suomen kieli lisää päätteitä, mutta esim. englannin kielessä myös kantasanan eteen voi tulla konsonantteja etuliitteinä. Tässä kohden täytyy konsonantteja koskien huomata sanojen olevan useimmiten yhteisiä myös muiden kielten kanssa ja yhteistä taustaa etsittäessä äännearvoltaan samansuuntaiset konsonantit ovat käsitettävä samoina. Karkeassa kaavassa b/p - f/v - k/g/c/q - m/n - d/t/z - z/s/c - k/x muodostavat yhteisiä ryhmiä. Lisäksi tähän liittyen on p/b = f/v, sillä äänteinä niitä ei voi puhutusta kielestä monestikaan erottaa. Lisäksi samaa merkitsevissä sanoissa eri kielien välillä on huomoitava konsonanttien muuttuminen, kuten varsin yleinen k > h ja k > v tai germaanien ja arabien tuntema g > j. Konsonantteihin liittyen kyseessä ovat siis Grimmin lakia vastaavat säännöt, joihin kannattaa tutustua. Toisin kuin yleisesti oletetaan Grimmin lain säännöt eivät kulje pelkästään oletettuun suuntaan, vaan melko vapaasti joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Ne eivät myöskään kosketa pelkästään germaanikieliä, kuten oletetaan, vaan ylittävät kieliperheiden rajat näkyen esimerkiksi assyrian ja aramean vuosituhansia vanhoista kirjoitetuista kielistä lähtien. Tämän ensimmäisen säännön mekanismien kieliperheiden rajat ylittävistä ominaisuuksista johtuen erilaiset variaatiot eivät tarkoita pakollista lainautumista, vaan samasta rungosta muotoutuvat usein samanlaiset variaatiot eri kielien sisällä ilman lainautumistakin. Kuitenkin näiden sääntöjen pohjalta tarkasteltaessa klm-sanueeseen kuuluvia sanoja kulma ja kolme, ne eivät näytäkään kuuluvan tämän ensimmäisen säännön piiriin. Ne liittyvät yhteen huomioitaessa toinen sääntö.

2. Mytologia luo etymologian. Sana ja kuva liittyvät toisiinsa. Sanan tarkoitus on kuvata, vaikka sana itsessään ei kuvaakaan mitään. Yhdestä kuvasta voidaan taas muodostaa lukemattomia sanoja, vaikka kuva itsessään ei sanokaan mitään. Samalla ne ovat elementtejä, joita ei voida erottaa erilleen ihmisen alitajunnassa. Sanaa ei voida käsitellä erillisenä kuvasta, eikä toisinpäin. Moni kielentutkija uskoo selittäneensä mitä sana kuvaa löytämällä sanalle merkityksen tapaan: father, ´isä´. Tämä ei kuitenkaan ole totta, sillä tässä tapauksessa ei ole löydetty vastausta siihen, mitä sana kuvaa tai merkitsee. Sanan kuvaama asia on vielä täysi mysteeri ja sana on vielä tyhjä taulu. Vaikka tiedettäisiin kuinka sana kirjoitetaan tai äännetään eri kielissä, se ei anna sanalle kuitenkaan mitään merkitystä, eikä sana vielä kuvaa mitään. Oikea kysymys on: Mitä isä merkitsee ja mikä on isän suhteellinen merkitys kokonaisuudelle? Vasta tämän ongelman ratkettua päästään symboliseen merkitykseen ihmisen alitajunnassa. Sana "merkitys" tarkoittaa suhdetta johonkin. Sitten kun sanalla on löydetty suhteellinen sijainti kokonaiskuvassa, sanalle on löytynyt merkitys. Ilman tätä suhteellista sijaintia maailmankuvassa se on ihmisen mielikuville ja alitajunnalle merkityksetön ja vain pelkkä käsittämätön kirjainten tai äänteiden muodostama jono. Pelkkä sanan kirjoitus- ja äänneasujen vertailu ja seuraaminen eri kielien välillä on vain osa sanan etymologian selvitystä, sillä siihen kuuluu kiinteänä osana myös kuva ja merkitys. Ihminen alitajunnassaan käsittelee asiat symboliikan kautta, ei sanojen kautta. Alitajunta ei ymmärrä sanoja, vaan ainoastaan sanojen symbolisen merkityksen. Tämä symbolinen merkitys sanoille alitajuntaan syntyy puolestaan maailmankatsomuksen kautta. Muinainen uskonnollinen näkemys sovitti jokaisen sanan osaksi sitä maailmaa, joten muinainen mytologia on olennaisen tärkeä seikka tutkittaessa sanojen etymologiaa. Mitä syvällisempi ja keskeisempi jokin symbolinen elementti on ollut muinaisessa maailmankatsomuksessa, sitä varmemmin se on jättänyt jälkensä nykykieleen. Uudessa maailmankatsomuksessa sana ja sen variaatiot saavat vain symboliikkansa mukaisen uuden aseman. Etymologiset selitykset, jotka eivät sovi mytologisen ja myös alitajunnan maailman kokonaiskuvaan, ovat mielestäni tieteellisesti epävarmoja. Sanan symbolinen merkitys muinaisessa maailmassa antaa pitkälti vastauksen miten ja miksi sanat ovat muovautuneet nykykieleen ja samalla samankaltaiset sanat löytävät hyvin usein yhteisen etymologian myös eri kielien välillä. Ettei yhteyksiä keksitä sattumanvaraisesti samankaltaisten sanojen välillä ensimmäisen säännön mukaan, voidaan hyväksyä vain ne yhteydet, joilla on samankaltaisuuden lisäksi mytologinen yhteys. Lisäksi tämän mytologisen yhteyden oikeellisuus täytyy varmistaa sillä, että vastaavuus tälle mytologian sisältämälle suhteelliselle merkitykselle pitää löytyä luonnosta tai normaali elämästä. Alkujaanhan muinaiset kansat olivat luonnonuskoisia, mutta ihmisen alitajunta pyrkii luonnostaankin linkittämään sanan suhteelliseen merkitykseensä ilman uskonnollistakin vakaumusta. Se on erottamaton osa ihmisen luontoa ja tästä syystä myös mytologia pyrkii alitajunnan ohjaamana muotoutumaan luonnon symboliikan mukaan. Mitä pidemmälle muinaiset tietäjät pystyivät sovittamaan luonnon ilmiöt osaksi mytologiaa, sitä kattavamman ja ehjemmän kokonaiskuvan mytologian sisältämät symbolit yhdessä muodostivat. Tällä kaikille ihmisille yhteisellä mekanismilla voitaisiin osittain selittää vanhojen mytologioiden maailmanlaajuinen symbolinen samankaltaisuus, mutta sillä ei voida selittää sanastojen samankaltaisuutta.

Nykyinen kielitieteen tutkimuslinja seuraa kielen muuttumista teknisellä kaavalla ilman sanojen symbolista sisältöä ja tarkoitan tällä sitä "jumalallista" merkitystä muinaisen ihmisen sielun maailmassa. Nykykielessä sanoilla ei ole muinaisten aikojen yliluonnollisia ulottuvuuksia. Vuori on vuori, eikä siinä nähdä mitään jumalallista ja yliluonnollista voimaa tai ajatella sitä minkä symboliikan se on muodostanut ihmisen alitajuntaan. Esimerkiksi Afrikassa tänä päivänäkin taikakeinojen ja enteiden emotionaaliset vaikutukset jättävät erittäin vahvan tunnejäljen voodoo-uskoville, mutta tämä uskomuspohja luo samalla myös heidän alitajuntaansa omanlaisensa symboliikan maailman. Nämä ihmiset elävät aivan eri maailmassa ja tätä esineisiin, eläimiin ja muihin arkipäiväisiin asioihin kätkeytyvien henkien pelon vakavuutta eurooppalainen ei voi käsittää, mutta samankaltaisessa maailmassa elivät ammoin myös suomalaiset. Kaikella fyysisellä käsitettiin olevan jumalallinen puoli, joka merkitsi paljon enemmän kuin pelkkä materia. Sanat ovat jääneet nykykieleen elämään vailla tätä uskonnollista symbolista sisältöä pelkän perinteen voimin, mutta näin ei ole koskaan aiemmin ollut, joten tämän historiallisesta näkökulmasta ainutlaatuisen olosuhteen merkitys tutkijan kykyyn sisäistää kielen merkitystä olisi hyvä tiedostaa. Koska alitajunta toimii symboliikan kautta ja pyrkii sitomaan samanlaiset profiilit yhteen, se pyrkii sitomaan myös ulkoiselta profiililtaan samanlaiset sanat samaan merkitykseen. Tässä tapahtuu ensimmäisen säännön mukainen priorisointi, jossa konsonantit ovat etusijalla. Oleellisen painoarvon laittaminen toiselle ryhmälle nopeuttaa profilointia ja lisää sen tehokkuutta. Vokaalit ovat tarkentava tekijä konsonanttien jälkeen, jolloin profiloinnin aluksi ei tarvitse seuloa koko sanaa läpi, vaan kiinnittää huomio ensin päälinjaan. Priorisoinnin kautta tapahtunut profilointi on alitajunnan luonnollinen tapa yhdenmukaistaa ja virtaviivaistaa kieltä ja selittää sen, miksi konsonanteiltaan samankaltaiset sanat ovat symbolisesti yhteneväisiä myös suomen kielessä. Niillä on ulkoisesti yhteneväisen asunsa lisäksi myös sama symbolinen arvo. Kielitiede selittää tämän ulkoisen yhdenmukaisuuden sattumaksi sekä kielen sisällä että eri kielien välillä. Tälle on hyvin loogiset ja johdonmukaiset perusteet, sillä kielestä kiinnostunut ja kielentutkijaksi hakeutunut ryhmä on alansa luonteesta johtuen hyvin auditiivinen ryhmä. Yleensä jokin lahjakkuus sulkee toisen pois ja niin kielellisesti lahjakas ei olekaan lahjakas visuaalisesti. Auditiivinen tutkija ei useinkaan kykene ymmärtämään kuvaa, vaan se on hänelle maailma, jota ei ole olemassakaan. Tai ainakin sen painoarvo etymologialle on hänen mielestään hyvin vähäinen. Näin koko tieteenala painottuu sanan teknistä mekanismia tutkivaksi unohtaen kuvan ja merkityksen.

Kalevalaista maailmankatsomusta vasten sanoille kulma ja kolme löytyy yhteys sanoihin kuolema, kalma, kalmo, kylmä ja kelmeä. Mytologisessa maailmassa kalma oli kuolleena eli kylmänä kolme päivää, jonka jälkeen alkoi uusi elämä. Kolmantena päivänä vainaja saapui manalan virralle, jonka yli se kävi uuteen elämään. Kolme päivää vainajana matkattuaan kalman matka saavutti kulminaatiopisteen hänen saapuessaan tuonelan tuliselle virralle. Apu virran ylittämiseen oli huudettava saarelta, sillä kolmannella iskulla (vrt. kolme päivää) kaadetun tammen eli maailman puun kanto oli manalan virran saarella ja sen latva oli vastarannalla ihmisistä katsoen pohjantähdessä, josta laskeuduttiin manalan tulisen pyörteen kuilua eli runkoa lasketellen manalaan. Tämä Pohjantähdessä olevan vuoren huipun korkein kohta on tuo kulma (lat. culmen ´huippu´, culminate ´huipentua´), johon kalmon matka huipentuu. Mytologialle taas täytyy löytää vastine luonnosta, sen ollakseen varmalla pohjalla. Kolme päivää tulee luonnon kiertokulusta, sillä valon kuolemasta, joka oli talvipäivänseisauksena on kolme kuukautta valon voittaessa pimeän ajan eli kevätpäiväntasaukseen, jolloin syntyy kuolemasta kolme kuukautta uuden elämän voittamiseen. Kolme on siis kuolleissa olemisen ajan luku ja tämä selittää lukuarvo kolmen yhteyden kalma-sanastoon. Kun näin edellisillä määreillä tutkitaan eri kielien sanastoa, huomataankin että nämä säännöt pätevät kielirajojenkin yli. Nämä säännöt ovat perustavampaa laatua kuin kieliperheet. Näin tulemmekin kolmanteen sääntöön

3. Kulttuurien maailmanlaajuinen levinneisyys ja yhteisyys. Kolmas tärkeä seikka etsittäessä sanojen etymologiaa on kulttuurien levinneisyyden laajuuden hahmottaminen. Esimerkiksi Itämeren suomalaiset eivät ole millään tavalla olleet eristäytyneitä muusta maailmasta, vaan suomalaiset heimot ovat olleet kiinteässä yhteydessä mm. Egeanmerelle vuosituhansia, joka merkitsee sanojen olevan laajalti yhteisiä eri kansojen välillä. Uudet vaikutteet tulivatkin pääsääntöisesti Veikselin suulta mm. merkipihkakaupan kylkiäisinä. Tästä yhteydestä johtuen suomalaiset ovat saaneet monesta kulttuurista, sumerilaiset ja minolaiset kulttuurit mukaan lukien, runsaasti sanastoa ja vaikutteita jo vuosituhansia. Tämä selittää suurelta osin esimerkiksi huomattavan seemiläisen sanaston osuuden suomen kielessä. Nykyaikana internetin ja satelliittien hermoverkko levittää kulttuurit reaaliajassa koko maailmaan. Muinoin merien ja jokien elämää sykkivät kauppareitit tekivät sen muutaman kuukauden tai maksimissaan muutaman vuoden viiveellä. Historian pitkässä aikajanassa tällä viiveellä ei ole kovin suurta merkitystä. Kaikki kultit, uskonnot, tyylisuunnat ja tietotaito levisivät kauppateitä myöten kaikkialle maailmaan. Kaikkialla maailmassa tunnettiin samaan aikaan samat asiat. Näin yleistäen. Tästä kauppateiden koko maailman yhdistävästä vaikutuksesta johtuen vanhojen sivistyskielien sumerin, aramean, kreikan ja latinan osaaminen on minun mielestäni lähtökohta myös etsittäessä suomen kielen sanojen etymologiaa.

Koko Euroopan uskonnollinen historia johtaa jäljille, jota voitaisiin kutsua kuurilaisuudeksi (vrt. kureetit, carialaiset). Suurelta osin skandinaavinenkin Eurooppa rakentui kuurilaisen maailmankatsomuksen ympärille, aivan samoin kuin Rooma tai Kreikkakin. Kuurilaisten mukaanhan Kreikka ja Kreeta on nimettykin, ei helleenien. Samoin oli Italian laita. Egeanmeren Cariasta ja Lydiasta lähteneet heimot perustivat Rooman ja kutsuivat itseään kuurilaisiksi. Tämä kuurilaisuus oli siis kirjattu heidän lakeihinsa, eikä ole siis mitään omaa sepitelmääni. Nämä kaikki olivat muinoin uskonnollisessa mielessä kuurilaisiksi käsitettyjä kansoja. Suomalaisten sanojen etymologia pohjautuu keskeiseltä osin tähän kuurilaiseen/karialaiseen/lyydiläiseen maailmankatsomukseen, jossa keskeisintä oli kuoleman kautta astuminen uuteen elämään. Suomalaisille tuli näyttelee suurta osaa tälläisenä tuhoavana, mutta samalla uutta luovana voimana niin kaskeamisessa, Juhannuksessa, kuin vainajan laivapolttohautauksessakin. Tämän Pohjolan vuoren ja Pohjantähden ympärille, jota kokko ja käki kuvaavat, kiertyy myös suomen kielen sanasto suurelta osin. Kuurilaisuus pitää käsittää vastaavana muinaisena kulttuurituotteena kuin englannin kielen vaikutusta nykyajan maailmaan, oikeastaan paljon merkittävämpänä. Jokainen tunsi ja tiesi sen. Tämä kuurilaisuuden keskus oli Egeanmeren meriä kulkeneissa kureeteissa/carialaisissa/lydialaisissa ja siellä vaikuttaneissa kelttiläisissä. Tämän uskonnollisen maailmankatsomuksen piirteitä säilyttivät Itämeren suomalaiset heimot nykypäivään saakka, mutta se tuli Egeanmeren piiristä. Suomensukuiset kuurilaiset, karjalaiset ja lyydiläiset eivät siis ole etnisesti Egeanmeren muinaisia kureetteja, carialaisia ja lydialaisia, mutta heidän kulttuurinsa on pitkälti sieltä ja siellä vaikuttaneilta kelttiläisiltä. Suomalaiset säilyttivät tämän kulttuurin pisimpään Euroopan heimoista omassa kansan perinteessään, muiden kansojen etsiessä uusia tuulia.

Tämän jälkeen puhaltelivat uudet tuulet, jotka hävittivät jäljet hiekasta. Vanhan maailman tieto, tietäjät ja jumalat hävitettiin alkaen Aleksandrian kirjastoista päättyen Pohjolan riimusauvoihin asti. Tapahtui jyrkkä murros, jossa sanojen alkuperä alkoi kadota kansan muistista. Tämä alkuperä näkyy kuitenkin edelleen kielessä. Eri kielien sanastoilla on paljon suurempi yhteneväisyys, kuin nykyinen kielitiede olettaa. Koska nykyinen kielitieteen teoria sulkee yhteyden jopa samaan kulttuuriin kuuluneiden kielten sanastojen välillä pois, on tämä teoria otettava kriittisen tarkastelun alle. Rekonstruoidut kantakielethän ovat kuitenkin vain tutkijoiden itsensä määrittämillä metodeilla saavutettuja oletuksia, eikä niiden olemassaololle voida löytää mitään konkreettista todistetta, toisin kuin vanhojen kulttuurikielien ja suomen kielen yhteinen sanasto ja niihin liittyvä yhteinen mytologia. Tämän mytologian symboliikka on puolestaan sopusoinnussa luonnon symboliikan kanssa, joten lähteet mytologialle ovat tieteellisesti varmoja.